keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Puno verkkosi vain, jos voit koristella sen pienin kimmeltävin mustin jalokivin.

"Vain, jotta muistuttaisin itseäni inhimillisistä asioista", Hän lausahti.

Ulkoisesti: 
- Ole ihastuttava.
- Hymyile!
- Katso silmiin.
- Älä saa toista tuntemaan oloaan tyhmäksi.
- Ole suora ja tarvittavaan pisteeseen asti rehellinen. Suora ei ole yhtäkuin töykeä.
- Ole ystävällinen.
- Ole kärsivällinen.
- Pyri hyvään.
- Anna sivelyitä.
- Älä sano pahaa sanaa, ellei sille ole selkeä peruste, johon muutkin voivat yhtyä. Sinulla on parempiakin keinoja saattaa toinen haluamasi kohtalon alle.
- Toimi toista kohtaan siten kuin tiedät, että itseäsi miellyttäisi.
- Toisaalta, tullessasi törkeästi väärinkohdelluksi, on sinun pakko iskeä takaisin.


Sinua tallotaan vain, jos annat itsesi tulla tallotuksi.

Sisäisesti:
- Toteuta kaikki yllä oleva, vaikka siltä ei tuntuisikaan.
- Tee mitä tahdot, kunhan kannat vastuun.
- Vain erittäin hyvästä syystä voit menettää malttisi ulkoisesti.
- Kun tunnet ylpeyttä, tee se raikkaasti. Muutoin sinut leimataan ylimieliseksi.
- Nauti vilpittömistä hetkistä
- Nauti niistä vilpillisistä hetkistä, joista koet nautinnon oikeutetuksi.
- Puno verkkosi vain, jos voit koristella sen pienin kimmeltävin mustin jalokivin.
- Kun koet ihailua, säihky valkokimalteista hehkua.
- Kun sinua vastaan hyökätään, kätkeydy hopeamuurin taakse.
- Vaikket sanoisi pahaa sanaa, sinun on lupa olla pitämättä ihmisistä.
- Oveluus ei ole vääryyttä.

- Kun sinusta tuntuu pahalta jokin, mitä sinulle on sanottu, hengitä ja käy istumaan. Pohdi asiaa ja samaistu. Päätä, saavutatko vastauksellasi mitään. Jos et, unohda. Jos saavutat, muotoile vastauksesi ulkoisia periaatteita noudattamalla. Mitä teetkin, muista kuka olet. Sinä olet Hän. Sinulla on voimia, joita vastuksellasi ei ole. Käytä niitä voimia kuitenkin harkiten. Jos kierrätät energiaa, muista ohjailla se oikeita väyliä pitkin. Ajatus voi vahingoittaa kohdettasi, vaikket sanoisi asiaa ääneen.

Muista, että mikään ei ole totta. Se, miten näet maailman, on vain oma näkemyksesi. Puu näkee maailman täysin toisin kuin sinä. Mikrobi näkee sen vielä poikkeavammin. Ihminen, jolla on erilaiset kokemukset taustallaan, reagoi eri asioihin eri tavalla. Totuus ja todellisuus ovat subjektiivisia käsitteitä. On tilanteita, joissa kaksi ihmistä eivät voi saada hyvää samaan aikaan. Voit tällöin päättää, annatko hyvän toiselle vai itsellesi - mutta muista, että olet oman tulevaisuutesi muokkaaja.

Sinä päätät, mikä on totta. Jos todellisuus ei miellytä, muokkaa sitä.

Half a woman, half a seahorse


I'm taking frightened steps in this weird looking land
Where all the people act just like some kind of insects
And I know I should let them wake me from my dream
But I fear they might chew me with their thoughts that look like jaws

They buzz like busy bees and scamper like ants
But still they're so stunning that they make me fall down on my knees
Thrilling is the way they act, but is it killing too?
I'm too afraid to try and pull myself into their ranks

They might tickle my heart
And then hurt me
Make my world even more hazy...
I was born from the fog sailing on the sea
Should I now learn to dance around like a little bee?

perjantai 11. lokakuuta 2013

Aave nimeltä Marie

Tyhjä sairaalan käytävä hehkui vihertävää kajoaan, steriiliyden tuoksun muistuttaessa laitoksesta olemisesta silloinkin, kun sulki silmät. Hän kuljetti hatarasti liikkuen kanyylitelineensä käytävään ja sai tehdä työtä kynnyksen kohdalla. Hoitajien ääniä kuului etäisesti välillä osaston päädyssä olevan hoitajien huoneen tienoilta sekoittuen johonkin televisio-ohjelman ääneen.

Samassa yksi energiakeskittymä jähmetti Hänet paikalleen. Se tuijotti, feminiinisenä voimana. Jotakin vihreää. Vihreä sairaalapuku. Mutta se oli väärää kokoa, sillä vihreä oli suurempi koko ja naisen olemus oli riutunut. Sellainen, että naisen olisi täytynyt pitää vaaleanpunaista tai keltaista pukua. Marie tai Maria, se esitteli. Kai. Hän kuiskasi jotakin vastaukseksi ja kysyi, voisiko auttaa. Samassa hoitajahuoneen ovi avautui ja hän joutui kääntymään. Energiavana seurasi Häntä aina huoneen ovelle, mutta katosi sitten. Se ei ilmestynyt enää uudelleen.

maanantai 26. elokuuta 2013

Mustavaris

Toinen ulottuvuus, antitodellisuus, uni.

Maa kävi jo routaa kohden. Kohmea multa ei ollut kuitenkaan aivan vielä rouheva ja kova, vaan ainoastaan kylmän märkä. Hän laskeutui Mustavariksen kanssa mäkeä alas laajemman metsäisen polun tuntumaa, ja jossakin alempana häämötti kaiketi joki. Mustavaris huokui sitä jotakin, jonka Hän tunnisti helposti muista. Oli aina tunnistanut ne piirteet. Siinä alitajuisessa maailmassa Mustavaris oli erityisen kiehtova, ja kahden välillä oli siinä tunneside. Tihkusade sai tummat, pitkät hiukset valumaan osittain kasvoille ja sileän rakenteen rikoutumaan hieman karkeammaksi.

Mustavaris puhui, Hän kuunteli. Mustavariksen käsi oli kylmä, hänen kätensä oli lämmin. Ja Mustavaris imi sen lämmön itseensä, ikään kuin kaivaten kaihoisasti jonkinlaista elämänenergiaa, jolla voidella haavojaan. Puissa oli vielä lehtiä, tummia sellaisia. Mustavaris kertoi surusävelisiä tarinoita. Variksen kasvoissa oli arpia menneisyydestä, ja varjot korostivat ne esiin. Herrasmiehenä hän tarjosi käsivartensa Hänelle ja auttoi kapuamaan haastavampien kivien ylitse. Hän - Varjojumalatar - olisi kyennyt itsekin, mutta auttamisen salliminen oli usein lahja.

"Äiti haluaisi tavata sut", Mustavaris kertoi. "Musta tuntuu, että se pitäisi susta." Omituista kyllä, hetki leikkautui tilanteeseen, jossa tapahtui keskustelu Hänen ja Lämmön kanssa. Lämpö kyseenalaisti, onhan kaikki hyvin ja kysyi, mitä aiemmalle oli tapahtunut. Kuihtui pois, Hän vastasi. Mustavaris oli kohtelias ja tuli myös tapaamaan Lämpöä. He eivät saaneet täysin yhteyttä, mutta Lämmön terävästä katseesta näki, että hän aisti jotain, mitä Hän ei aivan nähnyt, vaikkakin tunsi. Se oli aivan kielenkärjellä...

Nopea leikkaus vei tilanteeseen, jossa tumman sinivioletin satiinin pehmeydessä vatsan lihaksisto kohoili rauhallisesti hapen täyttäessä keuhkot ja paetessa jälleen ulos. Liike särähti arastellen, kun Hänen hengityksensä lähestyi ihon pintaa, pitkien shokkivärjättyjen hiusten lipuessa varjolaahuksena sitä mukaa, kun Hän eteni. Epäloogisesesti, Hänen suudelmansa liikkuivat alhaalta ylös, eivätkä ylhäältä alas, kuten odottaa olisi normaalisti voinut. Se, mitä raajat tekivät, oli toinen tarina, mutta siinä antitodellisuudessa toissijaista kaikessa miellyttävyydessäänkin. Hengityksen lämpö pysähtyi Mustavariksen rintakehälle ja laski suutelon ensin Variksen oikealle, sitten varemmalle rintalihakselle - tarkemmin sanottuna tatuoinneille. Sillä, että ne sijaitsivat rintakehässä, oli jokin merkitys, mutta rintakehä itsessään ei suutelon kannalta merkinnyt. Vasen tatuointi oli erityisen merkitsevä. Käsi painautui sitä vasten, ja kuvan ääriviivat hehkuivat ohuena jäisen sinistä. Outoa, ettei hän kyennyt hahmottamaan kuvia. Mustavaris nielaisi ja puristi lakanoita, jännittyneenä. Samalla kaivaten ja janoten, toisaalta peläten. Hän näki sen. Kobaltti sielu oli vielä liian riekaleina jostakin, eikä olisi ollut oikeutettua sallia fyysisen teon synnyttää välittäjäaineiden luomaa kiintymyssidettä yhtään voimakkaampana. Varjojumalatar ei ollut se oikea taho. Hän oli joka tapauksessa siinä ulottuvuudessa sivuosassa, näkökulmahahmo. Hän oli kuuntelemassa, eikä tuhoamassa viehätysvoimallaan. Niinpä Hän lopetti. "Älä pelkää." Mustavaris näytti surkealta hetken, silmien laajetessa yllätyksestä samalla kun toisaalta vääristyivät siitä kivusta, että mitä ikinä olikaan tekeillä, ei tapahtuisikaan, koska Varis ei kykenisi. Mustavaris kaappasi Hänet riipivän syvään halaukseen ja syleili, upottaen nenänsä Hänen mangontuoksuisiin hiuksiinsa. Varis halusi sanoa olevansa pahoillaan, mutta sanoja ei tarvittu. "Älä ole pahoillasi. Sä et ole vielä valmis."

Hän auttoi Mustavarikselle tuon vaatteet ja ojensi hatun. "Se on yhä epäsymmetrinen", Hän totesi alakuloisesti hymyillen keventääkseen tunnelmaa. Mustavaris hymyili hiukan takaisin, ja silmistä loisti voimakas välittäminen. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri, jotta olisi voitu puhua siitä, mitä vaadittiin kahden ihmisen syvempään kanssakäymiseen. Mustavaris tukeutui Häneen, nilkuttaen.

Hän saattoi Mustavariksen puisen ulkopöydän luokse. Sellainen hirsinen, joka löytyi kaikilta retkipaikoilta. Pöydän äärellä oli tyttö, jonka hiuksissa oli vihreää, vaaleaa sekä musta raita. Pituus ylsi harteiden tienoille. Tyttö vihasi Häntä, koska tiesi, että olisi voinut menettää Variksen Hänelle. Hän tiesi, ettei Tyttö tehnyt hyvää, mutta Hänellä ei ollut oikeutta riistää Mustavarikselta voimakasta muistoa tai tunnetta niin kauan, kun Varis ei ollut itse siihen valmis. "Mä jatkan tästä kiitti vaan", tyttö kivahti ja tarttui Mustavariksen käteen, vetäen tuon luokseen riuhtaisulla. Mustavaris, ikään kuin tossun alle vapaaehtoisesti käyden, siirtyi jonkinlaisen entisensä luokse. Oli se sitä sitten konkreettisesti tai kuvainnollisesti, tämä entinen piti suurella mustasukkaisuudella kiinni omastaan, vaikka oli ollut valmis hylkäämään tuon. Mutta niin se usein meni: ihminen kelpaa vasta, kun tuon menettää toiselle.

Hän käveli puistoaluetta myöhemmin ja näki Mustavariksen ja Tytön. Tytön silmistä leiskui viha, eikä Tyttö sallinut variksen puhua Hänelle paljoa. Varis painoi päätään pahoitellen. 

Mutta Hän ymmärsi. Variksella oli paljon taustallaan. Ja se, mitä tässä ulottuvuudessa oli käyty, oli kenties sisäinen analyysi uudesta tuttavuudesta. Sekä toisaalta myös erikoinen vaihtoehdon esittäminen omalle elämälle. Mustavaris oli kiehtova persoona, ja mieli paikkasi aukkoja siltä osin, kun niitä oli. Viesti oli kuitenkin välitettävä, sillä unen poikkeuksellinen sivuhenkilömuoto kertoi, että unimaailma saattoi jälleen tarjota viestejä kauempaa kuin Hän osasi kuvitellakaan. Ja näillä kaukaisilla viesteillä saattoi olla sellainen sanoma Mustavarikselle, jota Hän ei yksin osaisi lukea. Kenties Mustavaris osaisi.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Talosi on sielusi

"Elämä on unta", hän kirjoitti ja jäi miettimään. Katseen siirtäminen edes hetkeksi pois kirjoituksesta sai aikaan sen, että myöhemmin nopea vilkaisu näytti vain tekstin "Elämä on." Hän ei ollut varma, mistä lähteä liikkeelle, eikä hänen olisi sillä hetkellä edes pitänyt miettiä tällaisia asioita. Eräs alamainen yski juuri, ja Jumalattaren oli keskeytettävä varmistaakseen, ettei kukaan kuolisi.

Kun kohtaus loppui, hän veti henkeä ja katsoi kulman takaa varoen, mitä tapahtui. Neo-Shamaani kirjoitti jollekulle. Lakkaisiko häntä koskaan kiinnostamasta, kelle? Se ei ollut kuitenkaan hänen asiansa. Pääasia niiden seinien sisällä oli, että kuvitteelliset maailmat tulisivat rakennettua.



"Olen nähnyt lukuisia unia", hän aloitti. "Näin unen, jossa Neo-Shamaanin entinen paasasi kasvissyönnistä. Vertailimme listoja hyödyistä ja haitoista. Unessa tämä entinen oli kuitenkin toisessa muodossa, vanhassa koulututtavassani PehmeäNaivismissa. Ymmärsin nyt, mikä entisessä on niin ärsyttävää, ollut jo ennen kuin hänestä tuli entinen. Hän muistuttaa niin paljon PehmeääNaivismia ja jokainen isompi tunteenpurkaus on lähinnä koominen.

Viime yönä näin unta, johon liittyi suolten repiminen. En ole varma konseptista. Minusta niitä revittiin naispuoliselta. Tein tyypillisen virheen ja jätin kirjoittamatta teemaa ylös. Olin niin varma, että muistan sen. Ja toisen unen. Mutta en muista.




Olen ollut levoton. Puhun paljon unissani. Hyräilen, naurankin. Uneni on sikeä kestäessään, mutta herätessäni minun on juostava laittamaan nesteet balanssiin. Hirvittävä jano, alituiseen.

Pisin uni oli seuraava. Maallisuuteni hahmotteli sen seuraavasti:

Minun piti jostain syystä muuttaa Tulisielun kanssa yhteen. Jotta saisimme takuuvuokran maksettua, tein uhanalaisista sulista koruja kadulla ja myin niitä Afrikkaan salaa. Asunto oli suuri kolmio, vanha kunnon rokokoohenkinen paikka, jonne meidän piti tehdä kaksi lintuhuonetta ja nukkua olohuoneessa.

Yhtäkkiä Askartelija, Mauste ja Pirteys tulivat paikalle kamoineen ja kävi ilmi, että hekin muuttavat sinne. Mietin, että selviämme yhdellä huoneella, jos tekee pienille kimeereille aviaarion. Pirteys sanoi, että puhelimen kello näyttää väärää aikaa ja korjasin ystävällisesti, että puhelin on sen kädessä väärin päin. Yhdessä makuuhuoneessa oli jättikokoinen peilipöytäsysteemi ja ehdotin, että otan sen huoneen käyttöön, koska se auttaisi meikkityössäni. Samalla ovesta tuli Inkivääri-Menninkäinen joka totesi vain, että ei noi asukkaat sitä tänne jätä joten voin unohtaa huoneen. Muut laittoivat sänkynsä makuuhuoneeseen ja menin sitten oleskeluhuoneeseen, jossa oli sängyt minulle ja
Tulisielulle.


 
Sanoin olevani vähän huolissani siitä, että kämppä tuli nyt kyllä vähän täyteen.
Tulisielu sanoi samaa ja mutisi, että sen ei pitäisi ehkä lupailla aina kaikille kaikkea. "Kelle muulle sä sitten olet luvannut, että saavat tulla asumaan?" Tulisielu nieleskeli, muutti aihetta ja sanoi, että sitä vituttaa kyllä niin paljon banaanikärpäset. Pimeä Neo-Shamaani - kumppanini - tuli paikalle. Muut tulivat moikkaamaan ja jossakin välissä kommuuniasukkaisiin oli liittynyt myös Siipirikko. Inkivääri-Menninkäinen sanoi, että olisiko heidän hyvä saada kumppaninsa kanssa sittenkin vielä toinen makuuhuoneista, jotta saavat rauhan öisin. Tajusin, että tarvitsen saman rauhan Neo-Shamaanini kanssa. Joku sanoi  "Sori mutta noi makuuhuoneet on nyt kyllä täynnä." Kysyin, minne ihmeeseen me sitten pistämme linnut, jolloin paikalle pelmahti jostain eräs epämiellyttäväksi kokemani henkilö Outopulla miehensä IsoAsennevamman ja lastensa kanssa. Tulisielu mumisi luimistellen "Ehkä mä vaan vuokraan yksiön viereisestä talosta." ja lähti sanoen vielä, että asuntoomme kuului sellainen joku pirttirakennus, josta voisimme Neo-Shamaanin kanssa katsoa huoneen. Samalla ehdotti, että pistetään linnut kattohuoneisiin. Menin innoissani katsomaan kattohuoneita, ja yhtäkkiä Pikkuveli ja sen joku pyylevä kaveri olivat mukana. No, tämä "kattohuoneisto" oli vain pieni taso portaiden päässä. Tasolla oli iso suodatinpussi, joka oli ommeltu kiinni. Siellä rapisi, ja löysin kaikki sulkakorut sekä kaksi rakasta kimeraani sullottuna sinne. Pyylevä kaveri naureskeli räkäisesti ja röhki välissä etovasti ja kävi ilmi, että se oli tunkenut ne sinne. Pikkuveli pahoitteli häpeillen ystävänsä puolesta, mutta mä potkaisin 300-tyylisesti possukaverin rintakehästä alas niitä portaita. Tiesin, että se kuoli lyödessään pään lattiaan, mutta kävelin vain ohi ja totesin, että mulle ja mun linnuilleni ei yksikään itsestään epävarma tirriäinen vittuile ilman seurauksia. Pikkuveli nyökkäsi nöyrästi ja sanoi "Tiedän."

Menin sinne huoneeseen, joka oli tarjottu minulle ja Pimeällä Neo-Shamaanille. Outopulla oli siellä järjestellyt sellaisia retkisänkyjä militaristisiin riveihin ja sanoi, miten mukavaa on, kun "perhe kasvaa" minun ja Pimeän Neo-Shamaanin myötä. Neo-Shamaani näytti siltä, että vetää itsensä kohta hirteen tilanteesta ja itsestä tuntui, että haluaisin vaan paeta jonnekin hengittämään. Sanoin suoraan "Mites teidän lapset suhtautuvat siihen, jos mä haluan yöllä panna?" Outopulla meni hiukan vaikeaksi ja IsoAsennevamma totesi "No sitten me katselemme." Paiskasin jonkun astian seinään ja poistuin. Onneksi löysin lopulta jännän salakätkön, josta pääsi kiehtovaan kerrokseen, jossa oli jonkinlainen vanha teatteripuvustamo! Sinne vein kamani ja tunsin olevani turvassa. Siellä oli Kanelialakulo, Keijupöly ja Kurjenmiekka mutta he eivät olleet varsinaisia ihmisiä, vaan kummituksia. Se oli silti ihan luonnollista. Ihastelimme peruukkeja ja pukuja heidän kanssaan ja nautin siitä hiljaisuudesta, joka paikalla vallitsi. Sitten kuitenkin istuimme kaikki me kommuunilaiset alas. Mauste sanoi Neo-Shamaanille ja
Tulisielulle, että nyt pojat voisi sitten sanoa, jos jokin harmittaa. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään, joten ärähdin, että tänne tuli ihan liikaa porukkaa, joista ei oltu sanottu mitään ja ettei kukaan muu kuin minä ja Tulisielu olla maksettu koko lystistä yhtään mitään. Pirteys totesi, että en minäkään ole mikään kivoin tyyppi, kun vittuilen. Hämäännyin, ja Pirteys sanoi "No vittuilit kun sanoit siitä kellosta!" "...Eeeen? <:/ Mä yritin vaan auttaa." "Vittuilit. Mä tiedän kyllä että vittuilit, koska kaikki on aina vaan kiinni susta. Kaikkien on aina pakko pyöriä sun ympärilläsi ja mua vituttaa, ettet sä jätä huomiota mulle." Yhtäkkiä Pirteys ei ollutkaan Pirteys, vaan yksi toinen tyyppi - Ristiriitojen Mustasukkainen Katkeruus - ja tajusin, että se oli alunperinkin vain naamioitunut Pirteydeksi. Katsoin Tulisielua ja Neo-Shamaania viileästi, kun muut paikallaolijat alkoivat osoittaa minua sormella ja syyttää, että olen etäinen kusipää ja ilonpilaaja ja katso nyt kun ei
Tulisielu tai Pimeä Neo-Shamaanikaan valita (ja pojat punastelivat ihan hiljaa, alkaen tehdä kahdestaan sijaistoimintona käpylehmiä keittiön lattialle puhuen sellaisella pikkuvauvan äänellä). Minulla kippasi yli ja aloin vaan hymyillä, koska tiesin olevani oikeasti Marvelin Kyy ja kohta tappaisin vaan kaikki."

Yleisessä unitulkinnassa talo merkitsee sisintä. Omaa itseä.

- Talo
- Huoneet
- Ihmistungos
- Lintuharrastajat
- Yksityisyyden rikkominen
- Sisäisen paikan löytäminen, turva
- Teatteri, naamiot, roolivaatteet, peruukit


Hänen oli helppoa tunnistaa, että esimerkiksi turvapaikka ja oma tila sekä linnut olivat olleet toistuva elementti viimekertaisiin unipäiväkirjoihin verratessa. Talouni kuitenkin viestitti selkeästi sisimmän huutavaa pulaa omasta rauhasta, yksinäisyydestä ja toisaalta haaveista, jotka eivät koskaan toteutuisi.

Merkillepistettävää oli myös se, että unet olivat alkaneet sen jälkeen, kun Neo-Shamaani oli


Jumalatartrio oli väsynyt. Rutiini kaipasi rikkomusta, eikä Olympos tuntunut tarpeeksi suurelta. Syksy tulisi pian. Se oli toisaalta mitä parhainta aikaa rituaaleille. Sitä odotellessa.

maanantai 5. elokuuta 2013

Kuolemalle

"Olen aina pelännyt Sinua. En ehkä niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. Tunne on ollut aina taka-alalla. Silloinkin joskus, kun kristinusko oli minussa voimakkaampana, oikeastaan ylitse pakanapiirteidenkin, minun oli vaikea uskoa varsinaiseen Taivaaseen. En ole voinut koskaan elämässäni olla täysin varma siitä, mitä kuoleman jälkeen on. Ihminen pelkää sitä mitä ei tunne. Olen taistellut aina tällaista ajatusta vastaan ja päin vastoin syöksynyt kohti tuntematonta, heittäytynyt hallitun epävarmuuden kannateltavaksi. Siksi kenties ajatus siitä, että pelkään kuolemaa, on ollut entistä sietämättömämpi. Se on sotinut kapinoivaa perusluonnettani vastaan.

Toisaalta, nyt kun oikein penkoo ajatuksiaan... Ei se ei koskaan ollutkaan varsinaisesti se epävarmuus. Vaan yksi vaihtoehdoista. Ettei olisi yhtään mitään. Se, että ensin sattuisi paljon ja sitten vain painuisi olemattomiin. Olemattomuus on jotakin hirvittävää huolimatta siitä, että jos ei ole, ei myöskään surisi omaa olemattomuuttaan. Siltikin se pelko siitä, että työstäisin itseni kohti täydellisyyttä ja tekisin kaikkeni rakentaakseni itseni ja elämäni - ja sitten se kaikki menisi hukkaan.

Sitten toki kuolintapa. Mieluiten sitä halusi aiemmin, että nukkuisi vain rauhallisesti pois. Kauhistuttavinta oli ajatus esimerkiksi elävältä haudatuksi tulemisesta tai jos palaisi. Mutta ylipäänsä se, että kuolemaan liittyy usein kipua, oli erittäin ahdistava asia. Kipukynnykseni ei ole koskaan ollut kovinkaan hyvä.

Erään kerran kesken ostosreissun jossakin satunnaisessa marketissa minuun iski selittämätön tiedostus siitä, että minä kuolen. Pian. Tästä on noin vuosi. Tuntemus oli voimakas, lannistava ja ahdistava. Minä kuolen, enkä voi tehdä asialle paljoakaan. Se on väistämättömyys. Itkin koko illan hiljaa ja sulkeuduin omiin oloihini. Minä en ollut uniikki, en arvokas. Pelkkä suolahippu meressä, joka menisi kuten kaikki muutkin.

Moni sanoo, että uskonnoilla etsitään selitystä siihen, mitä on kuoleman jälkeen. Että ihminen tarvitsee uskontoa, jotta voisi lohduttautua sillä ajatuksella, ettei kaikki lopu sittenkään. Minulle pakanauskonnot eivät ole toimittaneet sellaista virkaa. Osittain sanoisin, että pakanuudessani on kysymys muutenkin enemmän maailmankatsomuksesta kuin mistään varsinaisesta uskonnosta mihinkään suuntaan. En siis ole pakana, jotta löytäisin kiehtovampia syitä sille, mitä kuoleman jälkeen on. Sitäpaitsi, eklektikkona ei selkeää väylää varmaan ikinä löytäisikään. Isis, Ukko, Eris, Isä tai Prinssi Sitri antaisivat kaikki varmasti hyvin erilaiset vastaukset.

En usko, että on vain yhtä muotoa sille miten elämä päättyy. Uskon, että ihmisen oma energia, menehtymistapa ja maan päällä tehdyt asiat vaikuttavat siihen. Esimerkiksi uskon, että suurin osa meistä siirtää energiansa vain muuhun muotoon. Joskus kuitenkin syystä tai toisesta pieni pala energiasta tulee toisenlaiseen muotoon kuin normaalisti, yleensä selvittämättömien asioiden vuoksi. Henget, aaveet ja muut vastaavat voisivat olla osittain tällaisten ilmiöiden tulosta: Energiapoikkeamia, joissa linjat kulkevat hieman eri tavoin kuin totutusti tapahtuisi. Ikään kuin pallosalamat. Niitä on, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Niin harvinaisia, että niiden olemassaolo kyseenalaistettiin vielä jokin aika sitten, eikä täydellistä syntymämekanismia tiedetä vieläkään.

Tänään kävelin eteenpäin. Aurinko takanani porotti niskaa vasten ja kärvensi miellyttävällä tavalla suojaamatonta solukkoani. Ajatusvirta taisi tästä tuntemuksestä kulkea ihosyövän mahdollisuuteen sekä ajatukseen siitä, olisiko ihosyöpään kuoleminen vähemmän kipeää kuin haimasyöpään, vaikkapa. Ja sitten. Aivan kuten silloin kerran keskellä markettia, minä löysin ajatukseni. Kuolema ei poista uniikkiutta. Se on se, mikä kustakin tekee uniikin. Ei ole kahta täsmälleen samanlaista kuolemaa, samoilla ajatuksilla, tapahtumilla, läheisillä ja historialla. Kuolema summaa kaiken, mitä on ollut. Kuolema on viimeinen suuri tekoni maailmassa. Sitä, minne energiani siitä siirtyy, en tiedä. Kenties se Skepsiksen mukaisesti vain lahoaa hiljaa multaan, päätyy Taivaaseen, Helvettiin, Paratiisiin, Tuonelaan tai ehkäpä jotakin jää kesken, ja jään maan pinnalle pallosalaman kaltaisena plasmailmiönä, kyeten vain katsomaan ajoittaisina antimateriapurkauksina peiliulottuvuudesta omaa vääristynyttä ajatuskiertoani uudelleen ja uudelleen. Kuka tietää.

Mutta kun minä kuolen, se on hienoa. Se suuri tuska ja kärsimys, joka minua saattaa kohdata, on sivuseikka. Se on jos on tai ei jos ei - yksinkertaista. Se, mikä merkitsee, on se, kuinka siihen heittäydyn. Kuolema on hetki, jona saamme vastauksen perikysymyksiin. Hetki, jona muutamme muotoamme ja siirrämme energiaa muiden käyttöön. Näin osa meistä elää ikuisesti, niin kuin elää kaikki se, millä olemme itseämme ravinneet. En sano, että kuolema on onnellinen. Se voi olla väärin, väärällä hetkellä ja täysin traaginen. Ainakin se, miten se tapahtuu. Mutta itse tajunnan muodon muuntuminen... Se on ajatuksena jotakin niin hienoa, että en aio enää pelätä.

Kuolema on kuin syntymä. Syntymä, joka koetaan uudelleen, mutta tällä kertaa kehittyneempänä versiona. Ei ole kahta samaa kuolemaa, ei kahta samaa ihmistä.

Joten. 

Kun minun on jonakin päivänä Sinut kohdattava, olen valmis."

- Hän



tiistai 30. heinäkuuta 2013

Pimeyteni on suurin kirkkauteni. Kirkkauteni on suurin pimeyteni.

Hän pyrki aina hoitamaan kaiken siististi. Vaikka hän ei uskonut suoranaiseen kolminkertaisuuden sääntöön - siihen, että kaikki palautuisi hänelle kolminkertaisesti takaisin - hän uskoi, että energia maailmassa siirtyi. Se, että energia liikkui, ei tarkoittanut sen liikkuvan aina vastavuoroisesti, vaan kaaos vaikutti siihen, mihin perhosvaikutus kohdistui. Kaaosteoria. Siihen hän uskoi.

Siksi, kun hän antoi kritiikkinsä ihmisille, hän antoi sen yleensä asiallisesti ja kauniisti. Ei ollut tarpeen aiheuttaa pahaa, ellei sille ollut todella aihetta. Oli useita sellaisia, jotka reagoivat huomattavasti ärhäkämmin asioihin ja sitten oli toki niitä, jotka eivät sanoneet koskaan mitään, jos pahoittivat mielensä. Mutta Hän halusi hoitaa kaiken siististi. Jos ei puhuisi, mikään muuttuisi. Mutta jos puhuisi rumasti, sillä olisi seurauksi. Jotta kaikki siis sujuisi parhain päin, hän oli ystävällinen ja miellyttävä, eikä tahtonut pahaa. Se ystävällisyys oli automaattonen ja pyyteetön lahja hänen rakkailleen ja toisaalta myös vähemmän rakkaille ihmisille. Ratkaisunhakuisuuden vuoksi hänen kanssaan ei polkujen ollut loppupeleissä kovin helppoa edes mennä solmuun, eikä hän suuttumalla suuttunut järin helposti. Suurin osa ihmisistä osasikin ottaa palautteen vastaan.

Mutta.

Aina silloin tällöin tulee joku, joka ei kykene olemaan asiallinen tai olemaan Hänelle ystävällinen takaisin. Aina oli niitä, jotka ylpeydessään kärisivät kuin kiirastulen ensikertalaiset. Ensisijaisesti Hän yrittää unohtaa kaiken sellaisen, sillä ymmärrettävissä ovat toki defenssit, joilla Eris huvitti itseään kuolevaisia seuratessaan.

Vaan eräs taho. Etovaa rivientakaista riettautta. Kosketus sinne, tänne, aivan väärällä tavalla. Pikkutyttömäistä sössötystä ja donitsimunkkien asettamista povelle. Katso munkkejani. Voi hyvää päivää.

Hän oli joutunut huomauttamaan epämiellyttävästä käytöksestä asiallisesti. Sellaisesta, josta kuka tahansa muu olisi voinut repiä pään irti. Mutta ei. Hän oli sanonut kauniisti. Ystävällisesti. Jopa pahoitellut, että joutuu sanomaan asiasta. Hän oli painottanut, että tämä ei tarkoita, etteikö oltaisi yhä ystäviä. Etteikö voitaisi juhlistaa yhdessä. Etteikö voitaisi tavata aivan kuten aiemminkin. Kunhan vain jätettäisiin pois se epämiellyttävä seikka, että taholla oli tapana lähestyä väärää ihmistä väärällä tavalla.

Taho nakkeli niskojaan ja kivahteli pikselisanoissaan. Hän yritti pehmitellä vielä, mutta harvasanaisuudesta jo näki, että Taho oli myrkyllisenä, eikä tuolle mennyt jakeluun, miksi oli tehnyt väärin. Taho todennäköisesti kuitenkin aisti, että oli parempi edes teeskennellä. Jos Taho oli kyennytkin olemaan tuhoisa muiden ihmisten yhteyksiä kohtaan, jokin Hänessä oli aina ollut sellaista, että pienet huonoitsetuntoiset tytöt pelkäsivät.

Ne, kuten Tahokin, ymmärsivät sen, että Hänen aamiaismuroihinsa ei kannattanut virtsata.

Sillä vaikka Hän oli hyvyyden ja ystävällisyyden perikuva niin halutessaan, osasi hän muuttua yhdellä painalluksella maailman pimeimmäksi olennoksi. Se kylmä viha, johon hän kykeni, oli energialtaan yksi voimakkaimpia aseita, ikään kuin painajaismaailman varjojen lonkerot olisi noudettu mustuudesta hänen kättensä jatkeiksi. Hän oli hyvä ystävä, hyvä kontakti... mutta hyvin pelottava vihollinen. Eikä hän toki ollut sitä aivan pienistä asioista, eikä herkästi tärkeimmille ihmisilleen. Vain tarvittaessa. ...Ja se vain tehosti voimaa. Sitä, jonka aisti hyvinäkin päivinä pehmeän kuoren alta yön violettiharmaana vavahtelevana, värisevänä energiana kuin lähestyvän ukkosen.

Niinpä, kun Hän kuuli Tahon valehdelleen keskustelusta hyvin paksusti, Hän oli vain hiljaa. Hiljaa ja mietteliäs. Hän tekisi ensin taustatyön, opiskelisi Tahon heikkouden ja imisi sen kaaosdataan. Hän ei huutaisi. Hän ei ärisisi. Hän ei aloittaisi lynkkauskamppanjaa, kuten naivit ihmiset tapasivat tehdä. Ehei. Hän sekottaisi mielensä maistuvimman myrkyn, jossa oli hyppysellinen rakkautta, iloa ja ystävällisyyttä. Kaikkea kohtaan. Sekä ekstramausteena ripaus välinpitämättömyyttä kitkemän huomiosta saatu nautinto. Piilevänä aineena, ikään kuin alkoholina pirtelödrinkissä, oli Abyssin pimeys. Tämä mangonmakea myrkky oli voimakkaampaa kuin yksikään Tahon valheista ja juoruista koskaan. Se vaikutti hitaasti, mutta varmasti. Sitä juodessaan, pikkuhiljaa, Taho tulisi huomaamaan, että oli pelkkä hiiri kissataloudessa

Aijaijai. Sellainen voi olla hyvin vaarallista. Rakkaudella kätketty myrkyn maku on mitä tehokkain tapa kuolettaa ihminen omiin, alkuperäisiin myrkkyihinsä. Rakkausmyrkky muuttaa alkuperäisen myrkyn hapoksi, joka jäytää sisältäpäin. Hän olisi suloisin, kiltein, mukavin, ystävällisin ja leiskuvin persoona, säihkyen koko feeniksin potentiaalillaan maailmalle tultaan. Se nostaa kateuden, ärtymyksen ja juoruilun äärimmilleen, tehden siitä niin läpinäkyvää, että lopulta jokainen ympärillä huomaa valheiden verkostot. Niitä ei enää voisi kätkeä. Eikä Hän joutuisi tekemään kerrassaan mitään pahaa kellekään. Vain olemaan oma itsensä kohotettuna hurmaavimpaan potenssiin.

Vai "kylmät välit"? No, nyt ainakin on.

Aijaijai.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Ilmattaren laulu

Lihakset työpäivän jäljiltä väsyneinä Hän istahti sohvalle, vieden asennon pitemmälle niin, että osittain makasi. Pehmeäliikkeisesti ristiin asettuvien nilkkojen asennossa oli jotakin miellyttävän feminiinistä, kun jalkapöydät kaareutuivat jyrkästi ojennetussa asennossa. Aika levähtää.

Aiemmin esitetyt toiveet olivat käyneet toteen paremmin kuin hyvin, mutta kaikki ei olisi vielä ohi. Joskus tuntuikin siltä, että Hänen rehellisyytensä vielä jonakin päivänä koituisi kohtaloksi. Mutta kun kerta oltiin kaidalla tiellä oltu, jatkettiin sen kulkeminen loppuun asti. Nyt oli paljon kiinni enää siitä, osaisiko hän puhua oikein ja vakuuttaa oikeat tahot näiden omista pykälistään. Uudet asiat ovat ihmiselle pelottavia, Hän mietti ja kosketti rintakehällään lepäävää medaljongia.

Medaljongi oli yksi hänen tärkeimmistä koruistaan. Hänen Pikkuveljensä oli muinoin lahjoittanut resurssit sen hankkimiseen. Mene ja hanki jotakin, mikä muistuttaa minusta. Jotakin, mikä on tärkeää. Hän oli hankkinut sen korun. Kannessa kaksi lintua suutelivat toisiaan kukkivien oksistojen lomassa. Nyt korun sisällä oli kolme nimeä, vuorattuna mauste- ja pujoöljyllä. Yksi nimistä salli kaunopuheisuuden, toinen huolehti maagisista minioneista, kolmas tunsi lintujen kielen salat.

Miksi näin? Koska feeniks oli saatava turvallisesti pyhättöönsä. Siihen tarvittiin apua. Ja kun turva olisi saavutettu, ei feeniksille sentään ihan mitä tahansa kieltä voitu puhua. Tulilintu puhui tulilintujen kieltä ja se, joka moisen onnistuisi saamaan rinnalleen, oli vastuussa opettelemaan tämän eksotiikan ja omaksumaan sen sydämeensä.

Joka tapauksessa, lisää rohkaisua tarvittiin. Toisinaan hän tiedosti täysin sen psykologian, joka kaaoksen menetelmien takana vaikutti. Toisinaan kuitenkin magian tunsi selkeänä sähköisenä virtana jokaisessa solussa. Parhaiten onnistumisen ymmärsi silloin, kun jotakin tapahtui. Kuten hetki sitten Hänen asettaessaan öljyllä voidellut nimipaperit korusydämeen. Kun ajatukset muodostivat säröjä todellisuuteen ja ohjailivat sitä voimistaen oikeaan suuntaan, alkoi ulkona tapahtua, ja tyyni ilma kääntyi. Se työntyi raollaan olevasta ikkunasta, ilmattaren ujeltaessa aavemaista lauluaan kuin taustamusiikiksi rituaalille. Epäloogisuudessaan looginen vaikerrus täytti tajunnan ja voimisti. Tuuli olisi siis mukana, hänen taustanaan ja turvanaan. Kiitos siitä.

Televisio mainosti vastustamattomia hiuksia, ja Hän imi suitsukkeiden jälkituoksun keuhkoihinsa. Aistit yhä osittain toisella puolella, nuori todellisuuden muokkaaja tuijotti raukeana ruutua. Itseluottamus tarvitsisi kohennusta tässä asiassa, sillä ainakin toistaiseksi - vaikka onnistumisen tuntisi luissaan - Hän tulisi värisemään jäytävässä epävarmuuden pelossaan aina siihen asti, kunnes selviäisi, että feeniks voitaisiin turvallisesti luovuttaa hänelle.



perjantai 5. heinäkuuta 2013

Suojassa tuntemattomalta

Unipäiväkirjat ovat tärkeä asia ihmiselle, joka haluaa selvittää ajatuksiaan ja analysoida tuntemuksiaan. Unissa piirtyvät nekin asiat, joita ihminen ei ymmärtäisi normaalisti pelkäävänsä. Usvaverho olisi kullekin myös aina petollinen, sillä vaikka uniaan pystyisi jonkin verran kontrolloimaan, ujuttaa alitajunta tärkeiden asioiden joukkoon aina myös höttöä. Sen kaiken satunnaisen joukosta on yksilön kyettävä löytämään se, mikä merkitsee.

Tämän ajatuksen myötä Hän tarttui elektroniseen sulkakynäänsä ja laski pikseleinä piirtyvän musteen nestekidepaperille.

Yö tai kaksi sitten näin unen. Jos olisin ollut järkevä, olisin kirjoittanut sen ylös heti. Toisaalta, nyt on helpompi karsia. Uni alkaa, kun ajan autolla ja eräs pieni suloinen ystävättäreni on kyydissäni. Citykokoinen ranskalainen liukuu museolta mäkeä alas ja jostain syystä menetän kontrollin. Minun on hypättävä pois ja annettava auton iskeytyä edellä ajavan bussin perään, jotta vauhti pysähtyy. Sen jälkeen saan vedettyä auton takaisin kaistalle pelkin käsivoimin. Ohjaan auton sujuvasti parkkiruutuun. 

Kävelykadulla tapahtuu omituista. Siellä on suuri lyhtypylväs, joka välkehtii sähköpurkauksin. Se tarkoittaa jotakin, mutta kukaan ei tiedä mitä. Kaupunkilaisia on kerääntynyt ympärille. Se kaikki liittyy jotenkin tulevaan juhlapyhään. Pyhä tuntuu uudeltavuodelta, mutta joku unessa sanoo, että "niin tämähän ei ole Uusivuosi". Lunta ei ole paljoa, mutta kylmä on. Ihmisiä kerääntyy makuupusseihin kävelykadun varrelle odottamaan jotakin suurta. Hiutaleita sataa, enkä ole varma, onko kyseessä lumi vai tuhka. Tuntemattomat kietoutuvat toisiaan vasten ja tuijottelevat taivaalle. He eivät pelkää niin paljoa kuin pitäisi.

Etsin suojapaikkaa itselleni pitkään, mutta en saa sanottua kellekään mitään. En kai edes halua. Yllättäen hienosti puettu nainen saapuu luokseni ja ohjastaa minut aivan Stockmannin korttelin lähelle. Kulmassa on tila, jonka minä omistan. Se on kookas yksiö, varmaankin 40 neliötä, ja se on rakennettu aviaarioksi, eli suureksi lintujen lentohäkiksi. En ole tiennyt, että omistan sen, ja ilahdun suunnattomasti. Pistän sanan kiertämään, ja yksi toisensa jälkeen ystäväni saapuvat paikalle.

Se sudensilmäinen, se pieni ja soma, se papittaren kanssa seurustellut... Sekä monia muita, joista välitän. Jääkaappi tarjoaa paikan muonalle ja juomille. Kun maailmanloppu sataa ulkona tuhkaa, me juhlimme turvallisessa lintuhäkissäni. Vankeina, mutta vapaina, humalassa, toistemme läheisyyden elossa pitäminä.

Auto.
Lyhtypylväs.
Lintuteema. Turvallinen häkki.
Tuhka ja lumi.
Alamäki.
Kontrollin puutteen pelko.
Maailmanloppu.
Ystävät.
Juhliminen epätoivossa.

Ilmaa, tulta, maata ja vettä.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Olisi aika aloittaa.

Mustelmaiset polvet laskeutuivat lattialle varovasti, satiinisen kankaan pehmentäessä kosketusta aavistuksen. Aloittaminen oli haasteellista, sillä lähellä pauhaava pc-peli tunkeutui ajatusten syövereihin häiriten keskittymistä. ...Täytyisi meditoida tiuhemmin, niin teknomaailman häiriöt eivät enää heikentäisi tekojen laatua.

Edessä avautuva alttari oli pyöreä lasipintainen pöytä, jonka ympärille oli punottu puupalmikko. Sen oli joku muinoin ilmeisesti humalapäissään varastanut jokirannan varrella olevasta kahvilasta ja jaksanut raahata useita kortteleita poispäin. Pöytä oli ilmestynyt kuin tilauksesta, aivan oven eteen. Hän oli katsonut sitä yli viikon, nähnyt sateen jumalan silittelevän sen lasista pintaa, kunnes lopulta ymmärsi, ettei kukaan ollut hakemassa sitä pois. Niinpä hän otti sen.

Nyt pöydän päällä lepäsi vaaleanpunaisessa lasipullossa sarjallinen suitsukkeita, useita tuikkuja, metallinen teline kahdelle pääkynttilälle, spektroliitti ja muutama muu kivi, pujoöljyä ja muita tuoksulähteitä, kupillinen suolaa sekä todella kaunis tikari, jonka koukeroiseen pintaan oli upotettu siniset lasikivet. Kun kädet laskivat juhlavasti pöydälle vielä lasin viiniä, olivat kaikki elementit paikalla. Tai teoriassa olivat - sillä plasma oli pieni epävarmuuskysymys.

Pipetti imi pujoöljyä ja tiputti sitä sitten tikarin ja kivien päälle, voidellen rituaalivälineet. Suitsuke yhdistyi öljyn tuoksuun.

Hän pyysi, että saisi jotakin tärkeää. Perheeseen oli liittymässä uusi olento, pieni minioni, mutta vielä ei ollut varmaa, millainen, mistä ja miten. Pyynnön määrittely oli haastavaa ajatusten katkeilun vuoksi. Hän tukki korvansa sulkeakseen pelin äänet pois, upoten vain oman mielensä kohinaan. Se auttoi heti.

Anna minun kohdata sellainen yksilö, joka sopii juuri minulle. Sellainen persoona, joka pitää minusta ja minä siitä. Antakaa minun löytää juuri se minun omani - ja antakaa sen löytää minut. Kyllä, haluaisin juuri sen yhden tietyn, mutta mikäli kohtaloni ei kuulu sitoutua juuri sen yksilön kanssa, olen valmis nielemään sen. Mitä ikinä tapahtuukin, toteutukoon asia siten, että en joudu katumaan sitä. Toteutukoon se niin, että pienemmät eivät saa vaurioita. Olkoon aistini terävät ja valppaat niin, että estän vaaratilanteet. En tahdo vain itsekkyyttäni ottaa hyvää pois keltään muulta. Olen valmis kohtaamaan haasteet, olen valmis kantamaan vastuun. Teen parhaani. Ennen kaikkea, haluan asioiden kääntyvän parhain päin. ...Minä saan juuri sen yksilön, jonka haluan, jonka ansaitsen, joka parhaiten pukee minua ja minä sitä. Minä en tule katumaan. Minä tulen nauttimaan. Minä tulen olemaan ylpeä. Minä tulen rakastamaan, vaalimaan, auttamaan. Annan sydämeni. Ja vastineeksi haluan katkeamattoman kiintymyksen siteen sellaisen olennon kanssa, johon minun kohtaloni kietoutuu.

Sanojen myötä kuvat piirtyivät mieleen. Pelot heijastuivat toimitukseen luoden myös kielteisiä mielikuvia, mutta niiden tunnistaminen auttoi siirtämään ne syrjään. Kunnioittaen viinimaljasta siirtyi pisara suola-astiaan, palaneille tuikuille sekä suitsukkeen kärkeen. Olo oli yhä hieman jännittynyt, mutta toisaalta raukea. Hetki itselle olisi aina askel kehitykseen.

Hän päätti kirjoittaa asiasta viimein. Keille, mille, miten, se jäi nähtäväksi vielä. Kuka tietää, ehkä siitä kaikesta syntyisi jotakin, mikä voisi luoda hyppysellisen mystiikkaa jokaisen lukijan elämään. Pieni eklektinen sekoitus esi-isien sielua, luonnon kosketusta, kaaosmagiaa, absurdia huumoria ja tietäjien sisintä. Olisihan siinä riskinsä... Mutta jos ei milloinkaan ota riskejä, ei koskaan saavuta mitään.

Valot sammuivat. Tämä oli vasta alku.