Mustavaris

Toinen ulottuvuus, antitodellisuus, uni.

Maa kävi jo routaa kohden. Kohmea multa ei ollut kuitenkaan aivan vielä rouheva ja kova, vaan ainoastaan kylmän märkä. Hän laskeutui Mustavariksen kanssa mäkeä alas laajemman metsäisen polun tuntumaa, ja jossakin alempana häämötti kaiketi joki. Mustavaris huokui sitä jotakin, jonka Hän tunnisti helposti muista. Oli aina tunnistanut ne piirteet. Siinä alitajuisessa maailmassa Mustavaris oli erityisen kiehtova, ja kahden välillä oli siinä tunneside. Tihkusade sai tummat, pitkät hiukset valumaan osittain kasvoille ja sileän rakenteen rikoutumaan hieman karkeammaksi.

Mustavaris puhui, Hän kuunteli. Mustavariksen käsi oli kylmä, hänen kätensä oli lämmin. Ja Mustavaris imi sen lämmön itseensä, ikään kuin kaivaten kaihoisasti jonkinlaista elämänenergiaa, jolla voidella haavojaan. Puissa oli vielä lehtiä, tummia sellaisia. Mustavaris kertoi surusävelisiä tarinoita. Variksen kasvoissa oli arpia menneisyydestä, ja varjot korostivat ne esiin. Herrasmiehenä hän tarjosi käsivartensa Hänelle ja auttoi kapuamaan haastavampien kivien ylitse. Hän - Varjojumalatar - olisi kyennyt itsekin, mutta auttamisen salliminen oli usein lahja.

"Äiti haluaisi tavata sut", Mustavaris kertoi. "Musta tuntuu, että se pitäisi susta." Omituista kyllä, hetki leikkautui tilanteeseen, jossa tapahtui keskustelu Hänen ja Lämmön kanssa. Lämpö kyseenalaisti, onhan kaikki hyvin ja kysyi, mitä aiemmalle oli tapahtunut. Kuihtui pois, Hän vastasi. Mustavaris oli kohtelias ja tuli myös tapaamaan Lämpöä. He eivät saaneet täysin yhteyttä, mutta Lämmön terävästä katseesta näki, että hän aisti jotain, mitä Hän ei aivan nähnyt, vaikkakin tunsi. Se oli aivan kielenkärjellä...

Nopea leikkaus vei tilanteeseen, jossa tumman sinivioletin satiinin pehmeydessä vatsan lihaksisto kohoili rauhallisesti hapen täyttäessä keuhkot ja paetessa jälleen ulos. Liike särähti arastellen, kun Hänen hengityksensä lähestyi ihon pintaa, pitkien shokkivärjättyjen hiusten lipuessa varjolaahuksena sitä mukaa, kun Hän eteni. Epäloogisesesti, Hänen suudelmansa liikkuivat alhaalta ylös, eivätkä ylhäältä alas, kuten odottaa olisi normaalisti voinut. Se, mitä raajat tekivät, oli toinen tarina, mutta siinä antitodellisuudessa toissijaista kaikessa miellyttävyydessäänkin. Hengityksen lämpö pysähtyi Mustavariksen rintakehälle ja laski suutelon ensin Variksen oikealle, sitten varemmalle rintalihakselle - tarkemmin sanottuna tatuoinneille. Sillä, että ne sijaitsivat rintakehässä, oli jokin merkitys, mutta rintakehä itsessään ei suutelon kannalta merkinnyt. Vasen tatuointi oli erityisen merkitsevä. Käsi painautui sitä vasten, ja kuvan ääriviivat hehkuivat ohuena jäisen sinistä. Outoa, ettei hän kyennyt hahmottamaan kuvia. Mustavaris nielaisi ja puristi lakanoita, jännittyneenä. Samalla kaivaten ja janoten, toisaalta peläten. Hän näki sen. Kobaltti sielu oli vielä liian riekaleina jostakin, eikä olisi ollut oikeutettua sallia fyysisen teon synnyttää välittäjäaineiden luomaa kiintymyssidettä yhtään voimakkaampana. Varjojumalatar ei ollut se oikea taho. Hän oli joka tapauksessa siinä ulottuvuudessa sivuosassa, näkökulmahahmo. Hän oli kuuntelemassa, eikä tuhoamassa viehätysvoimallaan. Niinpä Hän lopetti. "Älä pelkää." Mustavaris näytti surkealta hetken, silmien laajetessa yllätyksestä samalla kun toisaalta vääristyivät siitä kivusta, että mitä ikinä olikaan tekeillä, ei tapahtuisikaan, koska Varis ei kykenisi. Mustavaris kaappasi Hänet riipivän syvään halaukseen ja syleili, upottaen nenänsä Hänen mangontuoksuisiin hiuksiinsa. Varis halusi sanoa olevansa pahoillaan, mutta sanoja ei tarvittu. "Älä ole pahoillasi. Sä et ole vielä valmis."

Hän auttoi Mustavarikselle tuon vaatteet ja ojensi hatun. "Se on yhä epäsymmetrinen", Hän totesi alakuloisesti hymyillen keventääkseen tunnelmaa. Mustavaris hymyili hiukan takaisin, ja silmistä loisti voimakas välittäminen. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri, jotta olisi voitu puhua siitä, mitä vaadittiin kahden ihmisen syvempään kanssakäymiseen. Mustavaris tukeutui Häneen, nilkuttaen.

Hän saattoi Mustavariksen puisen ulkopöydän luokse. Sellainen hirsinen, joka löytyi kaikilta retkipaikoilta. Pöydän äärellä oli tyttö, jonka hiuksissa oli vihreää, vaaleaa sekä musta raita. Pituus ylsi harteiden tienoille. Tyttö vihasi Häntä, koska tiesi, että olisi voinut menettää Variksen Hänelle. Hän tiesi, ettei Tyttö tehnyt hyvää, mutta Hänellä ei ollut oikeutta riistää Mustavarikselta voimakasta muistoa tai tunnetta niin kauan, kun Varis ei ollut itse siihen valmis. "Mä jatkan tästä kiitti vaan", tyttö kivahti ja tarttui Mustavariksen käteen, vetäen tuon luokseen riuhtaisulla. Mustavaris, ikään kuin tossun alle vapaaehtoisesti käyden, siirtyi jonkinlaisen entisensä luokse. Oli se sitä sitten konkreettisesti tai kuvainnollisesti, tämä entinen piti suurella mustasukkaisuudella kiinni omastaan, vaikka oli ollut valmis hylkäämään tuon. Mutta niin se usein meni: ihminen kelpaa vasta, kun tuon menettää toiselle.

Hän käveli puistoaluetta myöhemmin ja näki Mustavariksen ja Tytön. Tytön silmistä leiskui viha, eikä Tyttö sallinut variksen puhua Hänelle paljoa. Varis painoi päätään pahoitellen. 

Mutta Hän ymmärsi. Variksella oli paljon taustallaan. Ja se, mitä tässä ulottuvuudessa oli käyty, oli kenties sisäinen analyysi uudesta tuttavuudesta. Sekä toisaalta myös erikoinen vaihtoehdon esittäminen omalle elämälle. Mustavaris oli kiehtova persoona, ja mieli paikkasi aukkoja siltä osin, kun niitä oli. Viesti oli kuitenkin välitettävä, sillä unen poikkeuksellinen sivuhenkilömuoto kertoi, että unimaailma saattoi jälleen tarjota viestejä kauempaa kuin Hän osasi kuvitellakaan. Ja näillä kaukaisilla viesteillä saattoi olla sellainen sanoma Mustavarikselle, jota Hän ei yksin osaisi lukea. Kenties Mustavaris osaisi.

Talosi on sielusi

"Elämä on unta", hän kirjoitti ja jäi miettimään. Katseen siirtäminen edes hetkeksi pois kirjoituksesta sai aikaan sen, että myöhemmin nopea vilkaisu näytti vain tekstin "Elämä on." Hän ei ollut varma, mistä lähteä liikkeelle, eikä hänen olisi sillä hetkellä edes pitänyt miettiä tällaisia asioita. Eräs alamainen yski juuri, ja Jumalattaren oli keskeytettävä varmistaakseen, ettei kukaan kuolisi.

Kun kohtaus loppui, hän veti henkeä ja katsoi kulman takaa varoen, mitä tapahtui. Neo-Shamaani kirjoitti jollekulle. Lakkaisiko häntä koskaan kiinnostamasta, kelle? Se ei ollut kuitenkaan hänen asiansa. Pääasia niiden seinien sisällä oli, että kuvitteelliset maailmat tulisivat rakennettua.

"Olen nähnyt lukuisia unia", hän aloitti. "Näin unen, jossa Neo-Shamaanin entinen paasasi kasvissyönnistä. Vertailimme listoja hyödyistä ja haitoista. Unessa tämä entinen oli kuitenkin toisessa muodossa, vanhassa koulututtavassani PehmeäNaivismissa. Ymmärsin nyt, mikä entisessä on niin ärsyttävää, ollut jo ennen kuin hänestä tuli entinen. Hän muistuttaa niin paljon PehmeääNaivismia ja jokainen isompi tunteenpurkaus on lähinnä koominen.

Viime yönä näin unta, johon liittyi suolten repiminen. En ole varma konseptista. Minusta niitä revittiin naispuoliselta. Tein tyypillisen virheen ja jätin kirjoittamatta teemaa ylös. Olin niin varma, että muistan sen. Ja toisen unen. Mutta en muista.

Olen ollut levoton. Puhun paljon unissani. Hyräilen, naurankin. Uneni on sikeä kestäessään, mutta herätessäni minun on juostava laittamaan nesteet balanssiin. Hirvittävä jano, alituiseen.

Pisin uni oli seuraava. Maallisuuteni hahmotteli sen seuraavasti:

Minun piti jostain syystä muuttaa Tulisielun kanssa yhteen. Jotta saisimme takuuvuokran maksettua, tein uhanalaisista sulista koruja kadulla ja myin niitä Afrikkaan salaa. Asunto oli suuri kolmio, vanha kunnon rokokoohenkinen paikka, jonne meidän piti tehdä kaksi lintuhuonetta ja nukkua olohuoneessa.

Yhtäkkiä Askartelija, Mauste ja Pirteys tulivat paikalle kamoineen ja kävi ilmi, että hekin muuttavat sinne. Mietin, että selviämme yhdellä huoneella, jos tekee pienille kimeereille aviaarion. Pirteys sanoi, että puhelimen kello näyttää väärää aikaa ja korjasin ystävällisesti, että puhelin on sen kädessä väärin päin. Yhdessä makuuhuoneessa oli jättikokoinen peilipöytäsysteemi ja ehdotin, että otan sen huoneen käyttöön, koska se auttaisi meikkityössäni. Samalla ovesta tuli Inkivääri-Menninkäinen joka totesi vain, että ei noi asukkaat sitä tänne jätä joten voin unohtaa huoneen. Muut laittoivat sänkynsä makuuhuoneeseen ja menin sitten oleskeluhuoneeseen, jossa oli sängyt minulle ja Tulisielulle.

 
Sanoin olevani vähän huolissani siitä, että kämppä tuli nyt kyllä vähän täyteen. Tulisielu sanoi samaa ja mutisi, että sen ei pitäisi ehkä lupailla aina kaikille kaikkea. "Kelle muulle sä sitten olet luvannut, että saavat tulla asumaan?" Tulisielu nieleskeli, muutti aihetta ja sanoi, että sitä vituttaa kyllä niin paljon banaanikärpäset. Pimeä Neo-Shamaani - kumppanini - tuli paikalle. Muut tulivat moikkaamaan ja jossakin välissä kommuuniasukkaisiin oli liittynyt myös Siipirikko. Inkivääri-Menninkäinen sanoi, että olisiko heidän hyvä saada kumppaninsa kanssa sittenkin vielä toinen makuuhuoneista, jotta saavat rauhan öisin. Tajusin, että tarvitsen saman rauhan Neo-Shamaanini kanssa. Joku sanoi  "Sori mutta noi makuuhuoneet on nyt kyllä täynnä." Kysyin, minne ihmeeseen me sitten pistämme linnut, jolloin paikalle pelmahti jostain eräs epämiellyttäväksi kokemani henkilö Outopulla miehensä IsoAsennevamman ja lastensa kanssa. Tulisielu mumisi luimistellen "Ehkä mä vaan vuokraan yksiön viereisestä talosta." ja lähti sanoen vielä, että asuntoomme kuului sellainen joku pirttirakennus, josta voisimme Neo-Shamaanin kanssa katsoa huoneen. Samalla ehdotti, että pistetään linnut kattohuoneisiin. Menin innoissani katsomaan kattohuoneita, ja yhtäkkiä Pikkuveli ja sen joku pyylevä kaveri olivat mukana. No, tämä "kattohuoneisto" oli vain pieni taso portaiden päässä. Tasolla oli iso suodatinpussi, joka oli ommeltu kiinni. Siellä rapisi, ja löysin kaikki sulkakorut sekä kaksi rakasta kimeraani sullottuna sinne. Pyylevä kaveri naureskeli räkäisesti ja röhki välissä etovasti ja kävi ilmi, että se oli tunkenut ne sinne. Pikkuveli pahoitteli häpeillen ystävänsä puolesta, mutta mä potkaisin 300-tyylisesti possukaverin rintakehästä alas niitä portaita. Tiesin, että se kuoli lyödessään pään lattiaan, mutta kävelin vain ohi ja totesin, että mulle ja mun linnuilleni ei yksikään itsestään epävarma tirriäinen vittuile ilman seurauksia. Pikkuveli nyökkäsi nöyrästi ja sanoi "Tiedän."

Menin sinne huoneeseen, joka oli tarjottu minulle ja Pimeällä Neo-Shamaanille. Outopulla oli siellä järjestellyt sellaisia retkisänkyjä militaristisiin riveihin ja sanoi, miten mukavaa on, kun "perhe kasvaa" minun ja Pimeän Neo-Shamaanin myötä. Neo-Shamaani näytti siltä, että vetää itsensä kohta hirteen tilanteesta ja itsestä tuntui, että haluaisin vaan paeta jonnekin hengittämään. Sanoin suoraan "Mites teidän lapset suhtautuvat siihen, jos mä haluan yöllä panna?" Outopulla meni hiukan vaikeaksi ja IsoAsennevamma totesi "No sitten me katselemme." Paiskasin jonkun astian seinään ja poistuin. Onneksi löysin lopulta jännän salakätkön, josta pääsi kiehtovaan kerrokseen, jossa oli jonkinlainen vanha teatteripuvustamo! Sinne vein kamani ja tunsin olevani turvassa. Siellä oli Kanelialakulo, Keijupöly ja Kurjenmiekka mutta he eivät olleet varsinaisia ihmisiä, vaan kummituksia. Se oli silti ihan luonnollista. Ihastelimme peruukkeja ja pukuja heidän kanssaan ja nautin siitä hiljaisuudesta, joka paikalla vallitsi. Sitten kuitenkin istuimme kaikki me kommuunilaiset alas. Mauste sanoi Neo-Shamaanille ja Tulisielulle, että nyt pojat voisi sitten sanoa, jos jokin harmittaa. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään, joten ärähdin, että tänne tuli ihan liikaa porukkaa, joista ei oltu sanottu mitään ja ettei kukaan muu kuin minä ja Tulisielu olla maksettu koko lystistä yhtään mitään. Pirteys totesi, että en minäkään ole mikään kivoin tyyppi, kun vittuilen. Hämäännyin, ja Pirteys sanoi "No vittuilit kun sanoit siitä kellosta!" "...Eeeen? <:/ Mä yritin vaan auttaa." "Vittuilit. Mä tiedän kyllä että vittuilit, koska kaikki on aina vaan kiinni susta. Kaikkien on aina pakko pyöriä sun ympärilläsi ja mua vituttaa, ettet sä jätä huomiota mulle." Yhtäkkiä Pirteys ei ollutkaan Pirteys, vaan yksi toinen tyyppi - Ristiriitojen Mustasukkainen Katkeruus - ja tajusin, että se oli alunperinkin vain naamioitunut Pirteydeksi. Katsoin Tulisielua ja Neo-Shamaania viileästi, kun muut paikallaolijat alkoivat osoittaa minua sormella ja syyttää, että olen etäinen kusipää ja ilonpilaaja ja katso nyt kun ei Tulisielu tai Pimeä Neo-Shamaanikaan valita (ja pojat punastelivat ihan hiljaa, alkaen tehdä kahdestaan sijaistoimintona käpylehmiä keittiön lattialle puhuen sellaisella pikkuvauvan äänellä). Minulla kippasi yli ja aloin vaan hymyillä, koska tiesin olevani oikeasti Marvelin Kyy ja kohta tappaisin vaan kaikki."

Yleisessä unitulkinnassa talo merkitsee sisintä. Omaa itseä.

- Talo
- Huoneet
- Ihmistungos
- Lintuharrastajat
- Yksityisyyden rikkominen
- Sisäisen paikan löytäminen, turva
- Teatteri, naamiot, roolivaatteet, peruukit


Hänen oli helppoa tunnistaa, että esimerkiksi turvapaikka ja oma tila sekä linnut olivat olleet toistuva elementti viimekertaisiin unipäiväkirjoihin verratessa. Talouni kuitenkin viestitti selkeästi sisimmän huutavaa pulaa omasta rauhasta, yksinäisyydestä ja toisaalta haaveista, jotka eivät koskaan toteutuisi.

Merkillepistettävää oli myös se, että unet olivat alkaneet sen jälkeen, kun Neo-Shamaani oli


Jumalatartrio oli väsynyt. Rutiini kaipasi rikkomusta, eikä Olympos tuntunut tarpeeksi suurelta. Syksy tulisi pian. Se oli toisaalta mitä parhainta aikaa rituaaleille. Sitä odotellessa.

Kuolemalle

"Olen aina pelännyt Sinua. En ehkä niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. Tunne on ollut aina taka-alalla. Silloinkin joskus, kun kristinusko oli minussa voimakkaampana, oikeastaan ylitse pakanapiirteidenkin, minun oli vaikea uskoa varsinaiseen Taivaaseen. En ole voinut koskaan elämässäni olla täysin varma siitä, mitä kuoleman jälkeen on. Ihminen pelkää sitä mitä ei tunne. Olen taistellut aina tällaista ajatusta vastaan ja päin vastoin syöksynyt kohti tuntematonta, heittäytynyt hallitun epävarmuuden kannateltavaksi. Siksi kenties ajatus siitä, että pelkään kuolemaa, on ollut entistä sietämättömämpi. Se on sotinut kapinoivaa perusluonnettani vastaan.

Toisaalta, nyt kun oikein penkoo ajatuksiaan... Ei se ei koskaan ollutkaan varsinaisesti se epävarmuus. Vaan yksi vaihtoehdoista. Ettei olisi yhtään mitään. Se, että ensin sattuisi paljon ja sitten vain painuisi olemattomiin. Olemattomuus on jotakin hirvittävää huolimatta siitä, että jos ei ole, ei myöskään surisi omaa olemattomuuttaan. Siltikin se pelko siitä, että työstäisin itseni kohti täydellisyyttä ja tekisin kaikkeni rakentaakseni itseni ja elämäni - ja sitten se kaikki menisi hukkaan.

Sitten toki kuolintapa. Mieluiten sitä halusi aiemmin, että nukkuisi vain rauhallisesti pois. Kauhistuttavinta oli ajatus esimerkiksi elävältä haudatuksi tulemisesta tai jos palaisi. Mutta ylipäänsä se, että kuolemaan liittyy usein kipua, oli erittäin ahdistava asia. Kipukynnykseni ei ole koskaan ollut kovinkaan hyvä.

Erään kerran kesken ostosreissun jossakin satunnaisessa marketissa minuun iski selittämätön tiedostus siitä, että minä kuolen. Pian. Tästä on noin vuosi. Tuntemus oli voimakas, lannistava ja ahdistava. Minä kuolen, enkä voi tehdä asialle paljoakaan. Se on väistämättömyys. Itkin koko illan hiljaa ja sulkeuduin omiin oloihini. Minä en ollut uniikki, en arvokas. Pelkkä suolahippu meressä, joka menisi kuten kaikki muutkin.

Moni sanoo, että uskonnoilla etsitään selitystä siihen, mitä on kuoleman jälkeen. Että ihminen tarvitsee uskontoa, jotta voisi lohduttautua sillä ajatuksella, ettei kaikki lopu sittenkään. Minulle pakanauskonnot eivät ole toimittaneet sellaista virkaa. Osittain sanoisin, että pakanuudessani on kysymys muutenkin enemmän maailmankatsomuksesta kuin mistään varsinaisesta uskonnosta mihinkään suuntaan. En siis ole pakana, jotta löytäisin kiehtovampia syitä sille, mitä kuoleman jälkeen on. Sitäpaitsi, eklektikkona ei selkeää väylää varmaan ikinä löytäisikään. Isis, Ukko, Eris, Isä tai Prinssi Sitri antaisivat kaikki varmasti hyvin erilaiset vastaukset.

En usko, että on vain yhtä muotoa sille miten elämä päättyy. Uskon, että ihmisen oma energia, menehtymistapa ja maan päällä tehdyt asiat vaikuttavat siihen. Esimerkiksi uskon, että suurin osa meistä siirtää energiansa vain muuhun muotoon. Joskus kuitenkin syystä tai toisesta pieni pala energiasta tulee toisenlaiseen muotoon kuin normaalisti, yleensä selvittämättömien asioiden vuoksi. Henget, aaveet ja muut vastaavat voisivat olla osittain tällaisten ilmiöiden tulosta: Energiapoikkeamia, joissa linjat kulkevat hieman eri tavoin kuin totutusti tapahtuisi. Ikään kuin pallosalamat. Niitä on, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Niin harvinaisia, että niiden olemassaolo kyseenalaistettiin vielä jokin aika sitten, eikä täydellistä syntymämekanismia tiedetä vieläkään.

Tänään kävelin eteenpäin. Aurinko takanani porotti niskaa vasten ja kärvensi miellyttävällä tavalla suojaamatonta solukkoani. Ajatusvirta taisi tästä tuntemuksestä kulkea ihosyövän mahdollisuuteen sekä ajatukseen siitä, olisiko ihosyöpään kuoleminen vähemmän kipeää kuin haimasyöpään, vaikkapa. Ja sitten. Aivan kuten silloin kerran keskellä markettia, minä löysin ajatukseni. Kuolema ei poista uniikkiutta. Se on se, mikä kustakin tekee uniikin. Ei ole kahta täsmälleen samanlaista kuolemaa, samoilla ajatuksilla, tapahtumilla, läheisillä ja historialla. Kuolema summaa kaiken, mitä on ollut. Kuolema on viimeinen suuri tekoni maailmassa. Sitä, minne energiani siitä siirtyy, en tiedä. Kenties se Skepsiksen mukaisesti vain lahoaa hiljaa multaan, päätyy Taivaaseen, Helvettiin, Paratiisiin, Tuonelaan tai ehkäpä jotakin jää kesken, ja jään maan pinnalle pallosalaman kaltaisena plasmailmiönä, kyeten vain katsomaan ajoittaisina antimateriapurkauksina peiliulottuvuudesta omaa vääristynyttä ajatuskiertoani uudelleen ja uudelleen. Kuka tietää.

Mutta kun minä kuolen, se on hienoa. Se suuri tuska ja kärsimys, joka minua saattaa kohdata, on sivuseikka. Se on jos on tai ei jos ei - yksinkertaista. Se, mikä merkitsee, on se, kuinka siihen heittäydyn. Kuolema on hetki, jona saamme vastauksen perikysymyksiin. Hetki, jona muutamme muotoamme ja siirrämme energiaa muiden käyttöön. Näin osa meistä elää ikuisesti, niin kuin elää kaikki se, millä olemme itseämme ravinneet. En sano, että kuolema on onnellinen. Se voi olla väärin, väärällä hetkellä ja täysin traaginen. Ainakin se, miten se tapahtuu. Mutta itse tajunnan muodon muuntuminen... Se on ajatuksena jotakin niin hienoa, että en aio enää pelätä.

Kuolema on kuin syntymä. Syntymä, joka koetaan uudelleen, mutta tällä kertaa kehittyneempänä versiona. Ei ole kahta samaa kuolemaa, ei kahta samaa ihmistä.

Joten. 

Kun minun on jonakin päivänä Sinut kohdattava, olen valmis."

- Hän