maanantai 5. elokuuta 2013

Kuolemalle

"Olen aina pelännyt Sinua. En ehkä niin aktiivisesti, mutta kuitenkin. Tunne on ollut aina taka-alalla. Silloinkin joskus, kun kristinusko oli minussa voimakkaampana, oikeastaan ylitse pakanapiirteidenkin, minun oli vaikea uskoa varsinaiseen Taivaaseen. En ole voinut koskaan elämässäni olla täysin varma siitä, mitä kuoleman jälkeen on. Ihminen pelkää sitä mitä ei tunne. Olen taistellut aina tällaista ajatusta vastaan ja päin vastoin syöksynyt kohti tuntematonta, heittäytynyt hallitun epävarmuuden kannateltavaksi. Siksi kenties ajatus siitä, että pelkään kuolemaa, on ollut entistä sietämättömämpi. Se on sotinut kapinoivaa perusluonnettani vastaan.

Toisaalta, nyt kun oikein penkoo ajatuksiaan... Ei se ei koskaan ollutkaan varsinaisesti se epävarmuus. Vaan yksi vaihtoehdoista. Ettei olisi yhtään mitään. Se, että ensin sattuisi paljon ja sitten vain painuisi olemattomiin. Olemattomuus on jotakin hirvittävää huolimatta siitä, että jos ei ole, ei myöskään surisi omaa olemattomuuttaan. Siltikin se pelko siitä, että työstäisin itseni kohti täydellisyyttä ja tekisin kaikkeni rakentaakseni itseni ja elämäni - ja sitten se kaikki menisi hukkaan.

Sitten toki kuolintapa. Mieluiten sitä halusi aiemmin, että nukkuisi vain rauhallisesti pois. Kauhistuttavinta oli ajatus esimerkiksi elävältä haudatuksi tulemisesta tai jos palaisi. Mutta ylipäänsä se, että kuolemaan liittyy usein kipua, oli erittäin ahdistava asia. Kipukynnykseni ei ole koskaan ollut kovinkaan hyvä.

Erään kerran kesken ostosreissun jossakin satunnaisessa marketissa minuun iski selittämätön tiedostus siitä, että minä kuolen. Pian. Tästä on noin vuosi. Tuntemus oli voimakas, lannistava ja ahdistava. Minä kuolen, enkä voi tehdä asialle paljoakaan. Se on väistämättömyys. Itkin koko illan hiljaa ja sulkeuduin omiin oloihini. Minä en ollut uniikki, en arvokas. Pelkkä suolahippu meressä, joka menisi kuten kaikki muutkin.

Moni sanoo, että uskonnoilla etsitään selitystä siihen, mitä on kuoleman jälkeen. Että ihminen tarvitsee uskontoa, jotta voisi lohduttautua sillä ajatuksella, ettei kaikki lopu sittenkään. Minulle pakanauskonnot eivät ole toimittaneet sellaista virkaa. Osittain sanoisin, että pakanuudessani on kysymys muutenkin enemmän maailmankatsomuksesta kuin mistään varsinaisesta uskonnosta mihinkään suuntaan. En siis ole pakana, jotta löytäisin kiehtovampia syitä sille, mitä kuoleman jälkeen on. Sitäpaitsi, eklektikkona ei selkeää väylää varmaan ikinä löytäisikään. Isis, Ukko, Eris, Isä tai Prinssi Sitri antaisivat kaikki varmasti hyvin erilaiset vastaukset.

En usko, että on vain yhtä muotoa sille miten elämä päättyy. Uskon, että ihmisen oma energia, menehtymistapa ja maan päällä tehdyt asiat vaikuttavat siihen. Esimerkiksi uskon, että suurin osa meistä siirtää energiansa vain muuhun muotoon. Joskus kuitenkin syystä tai toisesta pieni pala energiasta tulee toisenlaiseen muotoon kuin normaalisti, yleensä selvittämättömien asioiden vuoksi. Henget, aaveet ja muut vastaavat voisivat olla osittain tällaisten ilmiöiden tulosta: Energiapoikkeamia, joissa linjat kulkevat hieman eri tavoin kuin totutusti tapahtuisi. Ikään kuin pallosalamat. Niitä on, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Niin harvinaisia, että niiden olemassaolo kyseenalaistettiin vielä jokin aika sitten, eikä täydellistä syntymämekanismia tiedetä vieläkään.

Tänään kävelin eteenpäin. Aurinko takanani porotti niskaa vasten ja kärvensi miellyttävällä tavalla suojaamatonta solukkoani. Ajatusvirta taisi tästä tuntemuksestä kulkea ihosyövän mahdollisuuteen sekä ajatukseen siitä, olisiko ihosyöpään kuoleminen vähemmän kipeää kuin haimasyöpään, vaikkapa. Ja sitten. Aivan kuten silloin kerran keskellä markettia, minä löysin ajatukseni. Kuolema ei poista uniikkiutta. Se on se, mikä kustakin tekee uniikin. Ei ole kahta täsmälleen samanlaista kuolemaa, samoilla ajatuksilla, tapahtumilla, läheisillä ja historialla. Kuolema summaa kaiken, mitä on ollut. Kuolema on viimeinen suuri tekoni maailmassa. Sitä, minne energiani siitä siirtyy, en tiedä. Kenties se Skepsiksen mukaisesti vain lahoaa hiljaa multaan, päätyy Taivaaseen, Helvettiin, Paratiisiin, Tuonelaan tai ehkäpä jotakin jää kesken, ja jään maan pinnalle pallosalaman kaltaisena plasmailmiönä, kyeten vain katsomaan ajoittaisina antimateriapurkauksina peiliulottuvuudesta omaa vääristynyttä ajatuskiertoani uudelleen ja uudelleen. Kuka tietää.

Mutta kun minä kuolen, se on hienoa. Se suuri tuska ja kärsimys, joka minua saattaa kohdata, on sivuseikka. Se on jos on tai ei jos ei - yksinkertaista. Se, mikä merkitsee, on se, kuinka siihen heittäydyn. Kuolema on hetki, jona saamme vastauksen perikysymyksiin. Hetki, jona muutamme muotoamme ja siirrämme energiaa muiden käyttöön. Näin osa meistä elää ikuisesti, niin kuin elää kaikki se, millä olemme itseämme ravinneet. En sano, että kuolema on onnellinen. Se voi olla väärin, väärällä hetkellä ja täysin traaginen. Ainakin se, miten se tapahtuu. Mutta itse tajunnan muodon muuntuminen... Se on ajatuksena jotakin niin hienoa, että en aio enää pelätä.

Kuolema on kuin syntymä. Syntymä, joka koetaan uudelleen, mutta tällä kertaa kehittyneempänä versiona. Ei ole kahta samaa kuolemaa, ei kahta samaa ihmistä.

Joten. 

Kun minun on jonakin päivänä Sinut kohdattava, olen valmis."

- Hän



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti