Maa kävi jo routaa kohden. Kohmea multa ei ollut kuitenkaan aivan vielä rouheva ja kova, vaan ainoastaan kylmän märkä. Hän laskeutui Mustavariksen kanssa mäkeä alas laajemman metsäisen polun tuntumaa, ja jossakin alempana häämötti kaiketi joki. Mustavaris huokui sitä jotakin, jonka Hän tunnisti helposti muista. Oli aina tunnistanut ne piirteet. Siinä alitajuisessa maailmassa Mustavaris oli erityisen kiehtova, ja kahden välillä oli siinä tunneside. Tihkusade sai tummat, pitkät hiukset valumaan osittain kasvoille ja sileän rakenteen rikoutumaan hieman karkeammaksi.
Mustavaris puhui, Hän kuunteli. Mustavariksen käsi oli kylmä, hänen kätensä oli lämmin. Ja Mustavaris imi sen lämmön itseensä, ikään kuin kaivaten kaihoisasti jonkinlaista elämänenergiaa, jolla voidella haavojaan. Puissa oli vielä lehtiä, tummia sellaisia. Mustavaris kertoi surusävelisiä tarinoita. Variksen kasvoissa oli arpia menneisyydestä, ja varjot korostivat ne esiin. Herrasmiehenä hän tarjosi käsivartensa Hänelle ja auttoi kapuamaan haastavampien kivien ylitse. Hän - Varjojumalatar - olisi kyennyt itsekin, mutta auttamisen salliminen oli usein lahja.
"Äiti haluaisi tavata sut", Mustavaris kertoi. "Musta tuntuu, että se pitäisi susta." Omituista kyllä, hetki leikkautui tilanteeseen, jossa tapahtui keskustelu Hänen ja Lämmön kanssa. Lämpö kyseenalaisti, onhan kaikki hyvin ja kysyi, mitä aiemmalle oli tapahtunut. Kuihtui pois, Hän vastasi. Mustavaris oli kohtelias ja tuli myös tapaamaan Lämpöä. He eivät saaneet täysin yhteyttä, mutta Lämmön terävästä katseesta näki, että hän aisti jotain, mitä Hän ei aivan nähnyt, vaikkakin tunsi. Se oli aivan kielenkärjellä...
Nopea leikkaus vei tilanteeseen, jossa tumman sinivioletin satiinin pehmeydessä vatsan lihaksisto kohoili rauhallisesti hapen täyttäessä keuhkot ja paetessa jälleen ulos. Liike särähti arastellen, kun Hänen hengityksensä lähestyi ihon pintaa, pitkien shokkivärjättyjen hiusten lipuessa varjolaahuksena sitä mukaa, kun Hän eteni. Epäloogisesesti, Hänen suudelmansa liikkuivat alhaalta ylös, eivätkä ylhäältä alas, kuten odottaa olisi normaalisti voinut. Se, mitä raajat tekivät, oli toinen tarina, mutta siinä antitodellisuudessa toissijaista kaikessa miellyttävyydessäänkin. Hengityksen lämpö pysähtyi Mustavariksen rintakehälle ja laski suutelon ensin Variksen oikealle, sitten varemmalle rintalihakselle - tarkemmin sanottuna tatuoinneille. Sillä, että ne sijaitsivat rintakehässä, oli jokin merkitys, mutta rintakehä itsessään ei suutelon kannalta merkinnyt. Vasen tatuointi oli erityisen merkitsevä. Käsi painautui sitä vasten, ja kuvan ääriviivat hehkuivat ohuena jäisen sinistä. Outoa, ettei hän kyennyt hahmottamaan kuvia. Mustavaris nielaisi ja puristi lakanoita, jännittyneenä. Samalla kaivaten ja janoten, toisaalta peläten. Hän näki sen. Kobaltti sielu oli vielä liian riekaleina jostakin, eikä olisi ollut oikeutettua sallia fyysisen teon synnyttää välittäjäaineiden luomaa kiintymyssidettä yhtään voimakkaampana. Varjojumalatar ei ollut se oikea taho. Hän oli joka tapauksessa siinä ulottuvuudessa sivuosassa, näkökulmahahmo. Hän oli kuuntelemassa, eikä tuhoamassa viehätysvoimallaan. Niinpä Hän lopetti. "Älä pelkää." Mustavaris näytti surkealta hetken, silmien laajetessa yllätyksestä samalla kun toisaalta vääristyivät siitä kivusta, että mitä ikinä olikaan tekeillä, ei tapahtuisikaan, koska Varis ei kykenisi. Mustavaris kaappasi Hänet riipivän syvään halaukseen ja syleili, upottaen nenänsä Hänen mangontuoksuisiin hiuksiinsa. Varis halusi sanoa olevansa pahoillaan, mutta sanoja ei tarvittu. "Älä ole pahoillasi. Sä et ole vielä valmis."
Hän auttoi Mustavarikselle tuon vaatteet ja ojensi hatun. "Se on yhä epäsymmetrinen", Hän totesi alakuloisesti hymyillen keventääkseen tunnelmaa. Mustavaris hymyili hiukan takaisin, ja silmistä loisti voimakas välittäminen. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri, jotta olisi voitu puhua siitä, mitä vaadittiin kahden ihmisen syvempään kanssakäymiseen. Mustavaris tukeutui Häneen, nilkuttaen.
Hän saattoi Mustavariksen puisen ulkopöydän luokse. Sellainen hirsinen, joka löytyi kaikilta retkipaikoilta. Pöydän äärellä oli tyttö, jonka hiuksissa oli vihreää, vaaleaa sekä musta raita. Pituus ylsi harteiden tienoille. Tyttö vihasi Häntä, koska tiesi, että olisi voinut menettää Variksen Hänelle. Hän tiesi, ettei Tyttö tehnyt hyvää, mutta Hänellä ei ollut oikeutta riistää Mustavarikselta voimakasta muistoa tai tunnetta niin kauan, kun Varis ei ollut itse siihen valmis. "Mä jatkan tästä kiitti vaan", tyttö kivahti ja tarttui Mustavariksen käteen, vetäen tuon luokseen riuhtaisulla. Mustavaris, ikään kuin tossun alle vapaaehtoisesti käyden, siirtyi jonkinlaisen entisensä luokse. Oli se sitä sitten konkreettisesti tai kuvainnollisesti, tämä entinen piti suurella mustasukkaisuudella kiinni omastaan, vaikka oli ollut valmis hylkäämään tuon. Mutta niin se usein meni: ihminen kelpaa vasta, kun tuon menettää toiselle.
Hän käveli puistoaluetta myöhemmin ja näki Mustavariksen ja Tytön. Tytön silmistä leiskui viha, eikä Tyttö sallinut variksen puhua Hänelle paljoa. Varis painoi päätään pahoitellen.
Mutta Hän ymmärsi. Variksella oli paljon taustallaan. Ja se, mitä tässä ulottuvuudessa oli käyty, oli kenties sisäinen analyysi uudesta tuttavuudesta. Sekä toisaalta myös erikoinen vaihtoehdon esittäminen omalle elämälle. Mustavaris oli kiehtova persoona, ja mieli paikkasi aukkoja siltä osin, kun niitä oli. Viesti oli kuitenkin välitettävä, sillä unen poikkeuksellinen sivuhenkilömuoto kertoi, että unimaailma saattoi jälleen tarjota viestejä kauempaa kuin Hän osasi kuvitellakaan. Ja näillä kaukaisilla viesteillä saattoi olla sellainen sanoma Mustavarikselle, jota Hän ei yksin osaisi lukea. Kenties Mustavaris osaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti